Saavuin hoitokotiin katsomaan äitiäni. Hän on muistisairas. Ei selvinnyt enää kotonaan, koska mieli oli siirtynyt elämään nuoruuttaan. Sitä aikaa, kun olimme siskoni kanssa pieniä lapsia. Toimme äidin tänne siskoni Liisan kanssa jo kaksi vuotta sitten, mutta äiti kaipaa kotiin päivittäin. Äidillä on ikävä isää. Isämme menehtyi jo vuosia sitten keuhkokuumeeseen. Suru ja pelko paistaa äidin silmistä, kun hänelle kerrotaan isän menehtyneen. Tekee kipeää nähdä äidin lohduton tuska kerta toisensa jälkeen uudelleen. On surullista nähdä, kuinka äiti ei muista minua, ja ikävöi meitä tyttäriä. Käyn täällä päivittäin, silitän hänen poskeaan ja kerron rakastavani häntä. Äiti säpsähtää kosketustani joka kerta, olen hänelle ventovieras. Jokainen käynti koskettaa syvältä. Haluaisin niin, että äitini muistaisi minut edes hetkittäin. Uskon äitini tuntevan näin ja nyt haluan antaa äitini tunteille äänen. Kuunnelkaa. Tältä tuntuu muistisairaan päivittäinen arki valkeiden seinien sisällä. Kunpa äiti muistaisit minut taas – Silitän poskeasi, älä säikähdä
Avaan silmäni, näen valkeat seinät ympärilläni. En tiedä missä olen. Paikka tuntuu vieraalta ja sänkyni on kylmä. En tunnista tästä paikasta muuta, kuin huoneen seinällä roikkuvassa taulussa komeilevan miehen, se on minun mieheni. Missä mieheni on nyt? En muista nähneeni häntä. Minulla on kaksi kaunista tytärtä. Missähän he ovat? Pitäisi nousta tekemään aamupalaa tyttärille ja miehelleni, mutta en tiedä missä olen. Tämä ei ole kotini. Minun kotini on kaunis. Olemme yhdessä mieheni kanssa sen laittaneet. Täällä ei ole yhtä kaunista. Ei lainkaan kotoisaa. Minä tahtoisin takaisin kotiin. Minua pelottaa.
Huoneeseen astuu vieras nainen. Kuka hän oikein on? En tunnista häntä. ”Missä mieheni on?”, päätin kysyä häneltä. ”Kuollut? Mitä hänelle oikein on tapahtunut?”, pelko ja suru valtasi mieleni. Hoitaja sanoi mieheni kuolleen keuhkokuumeeseen, iäkkäämmille ihmisille kuulemma hengenvaarallinen ja täysin normaalia. Miten niin iäkkäämmille, mitä hän tarkoitti? Miehenihän on vasta nuori, täytti 30 vuotta vain hetki sitten.
Tahtoisin nähdä tyttäreni. Eeva on vielä pieni, täytti vasta kaksi vuotta. Liisa on jo hieman isompi, täytti juuri kuusi vuotta. Olimme olleet mieheni kanssa neljä vuotta naimisissa ennen kuin meille siunaantui ensimmäinen lapsi. Olimme mieheni Erkin kanssa todella onnellisia, kun saimme tietää Liisan kasvavan sisälläni. Nyt meillä on kaksi kaunista tytärtä. Eeva osaa jo puhua pälpättää kovasti. Aina komentamassa isosiskoaan. Liisa on juuri oppinut kirjaimia, lukeekin varmaan jo kohta. Missähän tytöt mahtavat olla? Ja missä minä olen? Pitäisi kyllä jo päästä kotiin.
Taas huoneessani kävi joku vieras nainen. Hän kertoi, etten pääse enää kotiin. Tyttäreni Eeva kuulemma on tulossa käymään. Onneksi Erkki tuo edes Eevan käymään täällä. Miksiköhän Liisa ei tule? Jääköhän Erkin äiti tytön kanssa kotitalolle. Onkin jo kova ikävä kaikkia. Kunpa pääsisin kotiin.
Viereeni istui tuntematon nainen. Kertoi olevansa Eeva. Tässä on jotain outoa. Ei minun Eevani ole vielä aikuinen, pieni tyttö vasta. Minua pelottaa. ”Minä rakastan sinua äiti”, nainen sanoi ja silitti minua poskesta. Miksi tuo ventovieras nainen kutsuu minua äidikseen ja väittää olevansa minun tyttäreni Eeva? Kysyin häneltä, tietääkö hän missä olen. Kuulemma hyvässä hoidossa hoitokodissa. En vain oikein ymmärrä, miksi minä olen hoitokodissa. Minun pitäisi olla kotona tyttärieni ja mieheni kanssa. Katson tuota naista pitkään. Hänellä kyllä on Eevan kanssa samanlaiset, kauniit kultaiset kutrit. Aivan kuin minun äidilläni on. Äiti asuu kaukana. En ole nähnyt häntä aikoihin. Tulisikohan äiti käymään. Erkki voisi lähettää äidille rahaa junalippuun, jotta äitikin pääsisi minua katsomaan, ja näkisi tytötkin.
Ulkona on jo pimeää. En ole vieläkään päässyt pois. Kuinkahan Erkki saa tytöt nukkumaan. Yleensä minä nukutan tytöt. Toivottavasti anoppi auttaisi tyttöjen hoidossa. Auttaa kyllä varmasti. Erkillä on niin paljon töitä siellä, kun lehmätkin pitää hoitaa, että ei hän yksin selviä talon töistä ja tyttöjen hoidosta. Erkin isän kuoltua anoppi on ollut paljon meillä apuna. Koskahan se nyt oli, kun Jalmari kuoli? Ei siitä kyllä kauaa ole.
Huoneen seinällä on Erkistä kyllä komea kuva. Muistan tuon kauniin kesäillan, kun tuo kuva on otettu. Voi Erkki, kuinka minun on sinua ikävä. Haluaisin niin päästä luoksesi pian. Tulisit edes käymään. Ymmärrän kyllä, että siellä kotona on kiireitä. Jospa minä kohta pääsisin kotiin takaisin. Ei se anoppikaan voi loputtomiin siellä minun töitäni tehdä. Kyllä tytöt äitiä tarvitsee ja mies vaimoaan. Te olette kyllä niin rakkaita. Sain illalla lääkkeen, kuulemma auttaa nukahtamaan. Taitanee toimia, kun silmäni eivät pysy enää auki. Kauniita unia teille sinne kotiin. Kyllä me pian näemme. Rakastan teitä syvästi.
Kunpa äiti muistaisit minut vielä. Silitän poskeasi, älä säikähdä. Joudun taas jättämään äidin tänne hoitajien huolehdittavaksi. Pitää palata omaan arkeen. Kyyneleet silmissäni astun hoitokodin ovesta ulos, en tahtoisi jättää äitiä. Oma perhe kuitenkin odottaa, enkä kykene hoitamaan äitiä kotonani. Älä huoli äiti, tulen taas huomenna, vaikka et minua muistaisikaan. Olet rakas.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?