Omistettu kaikille äideille ja vaimoille

Elämä on kummallista, sitä ei käy kiistäminen. Asioihin ja ihmisiin tottuu, tämä johtaa perisyntiin, eli ryhtyy pitämään varsinkin rakkaimpiaan itsestäänselvyyksinä.
Sitä ajattelee, että aina on huominen. Tämän päivän voin riidellä ja kiukutella, mutta huomenna korjaan asiat.
Kyllä meillä aikaa on. Onko? Mitä jos huomista ei tulekaan?
Mitä jos ne pahat sanat ja tunteen purkaukset jää päällimmäiseksi mieleen?
Näitä asioita olen joutunut miettimään, koska tämä tapahtui minulle.

Tapasin tyttöystäväni 14-vuotiaana, vuotta myöhemmin hän oli kihlattuni.
Sitten avovaimoni ja parikymppisinä menimme naimisiin. Se oli elämäni onnellisinta aikaa.
Lapsia emme kumpikaan halunneet. Kuitenkin kun ikää alkoi tulemaan, niin se jokin kaiversi. Lapsettomuus.
En pitkään aikaan uskaltanut vaimolleni sanoa, että haluaisin lapsen, koska mielessäni pyöri vain sanat ”sinä teet kuitenkin jättiläisen, joka repii paikkani”.

Itse olin terve kuusikiloinen vauva, ja äitini tapasi usein muistuttaa siitä, kuinka hyvin kuuden kilon paketti repii, ruusun näköisestä elimestä, pesismailalla hakatun Predatorin kloonin. Perhettä on PAKKO rakastaa!
Kolmenkympin paikkeilla uskalsin kuitenkin vauvakuumeesta mainita, ja se olikin ULLATUUS, vaimo halusi myös lapsen, mutta ei uskaltanut asiasta minulle mainita.
Tarina kahdesta mykästä vitusta.

Lääkäri oli eri mieltä asiasta. Lapsen saaminen olisi mahdotonta. Mutta koska rumpali olen, laskin sisään, ja se oli laaki ja vainaa.
2014 tyttäremme Neve Nikki syntyi eikä repinyt paikkoja, koska oli vain puolet isänsä vauvapainosta. Perhe oli kokonainen. Ja täydellinen.
Elämä oli leppoisaa vauva-arkea. Välillä oltiin tissillä ja sitten nukuttiin. Kai vauvakin jotain teki?

Tämän vuoden alussa vaimoltani leikattiin kasvain. Ekaa kertaa eläessäni hoidin tytön, koiran, pyykkäämiset, kokkaamiset, siivoukset ja toipilaan vaimoni. Oli siinä opettelemista isolla äijällä.
Välillä oli muksu puettu väärinpäin haalareihin ja muutamat valkoiset vaatteet näytti Rorschachin testiltä.

Kaikki tämä valmisti edessäpäin oleviin haasteisiin. Vaimoni menehtyi viime viikolla pitkän taistelun jälkeen.
Vaikein asia, jonka olen ikinä tehnyt, oli kertoa tyttärelleni, että äiti ei enää tule kotiin. Viimeiset sanamme ovat olleet toisillemme, ”hyvää yötä, rakastan sinua”.
Siitä olen kiitollinen.

Tyttäreni muistuttaa äitiään päivä päivältä enemmän. On myös yhtä sarkastinen ja kaunis kuin äitinsä.
Olimme koiraa lenkittämässä yhdessä joku ilta ja olin unohtanut laittaa pipon tytölle. Tyttö kuittaa tähän ”kai sinä isi ymmärrät että äiti heittää sinua kivellä taivaasta, jos et opi pukemaan minua lämpimästi”? Sen hän varmasti myös vielä tekee.

En ajatellut ikinä olevani 36-vuotiaana leski ja yksinhuoltaja. En myös ikinä uskonut kokevani rakkautta, niin paljon kuin olen kokenut ja osakseni saanut.

Muistakaa kertoa rakkaimmillenne, että välitätte heistä. Joka päivä, koska jokainen päivä voi olla viimeinen.

1 Comment

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*