Mä haluan kertoa teille eräästä ihmisestä, joka kuuluu vähemmistöön ja joka kerää katseita ihmisten ilmoilla. Mulle todella tärkeästä. Sillä mulla on ystävä, joka on niin tärkeä, että melkeen syrämeen sattuu. Leikitään, että tässä kirjoituksessa mun ystäväni nimi on Mikko. Mikko on 33 vuotias. Tämä ihminen putkahti elämääni yllättäin ja tuli siihen jäädäkseen. Paljon on näiden vuosien aikana tapahtunut, niin hyvää kuin ikävääkin. Elämä on muuttunut moneen suuntaan, mutta meidän ystävyys ei ole muuttunut mihinkään. Edelleen tää ystävyys on mulle jotain, mitä en ois ikinä voinu kuvitellakaan kokevani. Se ihminen on aina mun silmissä sama ihminen, yhtä tärkeä ja mieletön persoona. Sydän täynnä kultaa.
Aikanaan oli lähellä, ettei meijän ystävyys päättynyt, kun mun ex-kumppani ei voinut meidän ystävyyttä hyväksyä. Mä en luovuttanut. Ystävät ovat tärkeitä ja niistä ei helpolla luovuta. Ja voi luoja, miten monta kertaa oon ollu onnellinen siitä, kun pidin Mikon mun elämässä. Mikko on nimittäin se ystävä, joka tukee ja pitää pinnalla. Parasta.
No millanen Mikko sitten on? Sitä ei edes voi muutamalla sanalla kuvailla. Tutustuttiin Mikon kanssa vuonna 2010, silloin Mikko oli vielä terve. Huomasin, että tässä on ihminen, jolla on sydän paikallaan. Meidän kemiat vaan natsas kuin HK:n blö ja Turun sinappi, eikä unohdeta huumoria. Naurua meinaan on riittänyt, jopa huonoina päivinä. Niin on ollut kaikki nää vuodet. Mikko on nostanu mut monesta kuopasta, kun elämä on horjuttanut, se on kuunnellut ja tukenut aina tarpeen vaatiessa. Oon pyrkinyt olemaan Mikolle yhtä hyvä ystävä, kun mitä Mikko on ollut mulle. Toivottavasti oon onnistunut siinä, ja kuulemma olenkin. Välillä toki, kummallakin oma elämä tuo ystävyyteen omat haasteensa.
Mikko on mun silmissä aina ollu ihminen, joka haluaa pärjätä itse, kova tekemään töitä ja paikallaan pysyminen ei oo ollut vaihtoehto. Aina liikkeessä huumorinkukkia viskoen. Mikko heittää aina pientä naljailua ja päälle nauretaan vedet silmissä. Ikinä ei oo ollut tylsää. Mikko ei oo koskaan ottanu elämää liian vakavasti, se on osannut elää hetkessä. Aina. Ihailen sitä piirrettä.
Mikko sairastu vuonna 2011. Kukaan ei tienny, mikä vaivaa. Lääkärireissuja kerty kertymistään. Pyrin olemaan tukena niin hyvin kuin vain pystyin. Oireet paheni koko ajan lisää ja lääkärissä käynnit, oli vierestä seuranneen silmin rankkoja, kun mitään ei selvinnyt. Pois suljettiin vain eri sairauksia.
Mikon kävely vaikeutui ja ensin tuli yksi kävelykeppi. Jalkojen kunto heikkeni ja kävelykeppi sai kaverikseen toisenkin. Sydän oli murtua, kun näki toisen kärsivän siitä, ettei liikkuminen ollutkaan enää yhtä helppoa. Lopulta kävely heikkeni ja kuvioon tuli pyörätuoli.
Viimein 2014 Mikko sai diagnoosin, PLS eli primaarinen latiraaliskleroosi. PLS:ssä on oireet samankaltasia, kuin ALS:issa ja jopa kuuluukin samaan tautiryhmään. Kyseessä on siis lihassairaus.
Oli helpotus saada viimein nimi sille kaikelle, mutta ei tätä olisi kukaan toivonut kuitenkaan. Diagnoosi ja sairastuminen ei kuitenkaan muuttanut Mikkoa miksikään, edelleen Mikko on sama ihminen ja huikea persoona. Miksikäs se ihminen siitä muuttuisi, vaikka kroppa ei toimikaan niin kuin ennen.
Monta kertaa mietin, että miksi? Miksi juuri Mikko? Kaikesta tästä huolimatta mun ystäväni on selviytynyt hienosti ja on vahva kuin mikä.
Nykyään Mikko kulkee sähköpyörätuolilla, puhuminen onnistuu ainoastaan kuiskaamalla ja syöminen on hankalaa. Meidän ystävyys on kuin ennenkin, vaikka nähdäänkin harvemmin. Yritetään kuitenkin pitää huolta siitä, että käytäis aina aika ajoin kahvilla jossain. Ne on Mikolle tärkeitä hetkiä, kun pääsee pois kotoa ja voi olla kuin kaikki muutkin ihmiset. Ne on mulle tärkeitä hetkiä, kun saan viettää aikaa ystäväni kanssa ja hetken olla kuin mikään ei olisi muuttunut mihinkään, koska eihän se ole.
Näitä hetkiä harmillisesti varjostaa yksi asia. Asia joka saa mut kiehumaan ja miettimään mikä meitä ihmisiä vaivaa. Miksi ihmisten käytös muuttuu, kun kohtaa ihmisen, joka käyttää liikkumiseen apuvälineitä? Monta kertaa huomannut, kun Mikon kanssa on käyty kahvilla, että ihmiset jää tuijottamaan, katsoo säälien ja kuiskivat. Kahvilan kassalla myyjä keskustelee mulle, vaikka onkin Mikon vuoro tarjota ja maksaa. Miksi? Mikko on kuin kaikki muutkin. Se ymmärtää, se kuulee, näkee ja kykenee kommunikoimaan. Miettiikö nämä ihmiset koskaan miltä se tuntuu siitä ihmisestä, kun ei kohdella samoin kuin ketä tahansa muuta? Pahimmillaan se käytös voi viedä ihmiseltä juuri sen ilon, mitä nimenomaan on lähtenyt hakemaan eli saa kerrankin olla kuin muut ja tehdä samoja asioita kuin terveetkin. Vahva ihminen voi sen oppia kestämään ja kykenee sivuuttamaan sen, mutta sellaiselle, jolle asia on kiperämpi, se voi aiheuttaa lisää pahaa mieltä pidemmäksikin aikaa.
Sairastuneen ihmisen arki voi olla, ja usein onkin, hyvin rankkaa. Elämä pyörii monilla paljon sairauden ympärillä.
Me muut voidaan omalla käytöksellämme edes hieman helpottaa niiden arkea ihan pienillä teoilla. Miksei sitten myös tehtäisi niin? Sovitaanko, että ensi kertaa, sun kohdatessa toisen ihmisen, kohtelet häntä samalla tavalla kuin ketä tahansa ulkoisista seikoista huolimatta? Se ei vaadi sinulta paljoa, mutta toiselle se voi olla suuri asia, joka antaa voimaa jaksaa arjen paremmin.
Samalla tässä haluan muistuttaa kaikkia siitä, että pidetään niistä läheisistä huolta. Eletään kuin jokainen päivä olis viimeinen ja muistetaan osoittaa sekä kertoa läheisille, kuinka tärkeitä ne ovat. Ystävät, kaverit, perhe ja puolisot eivät ole itsestään selvyyksiä. Koskaan et voi tietää, milloin on liian myöhäistä elää ja rakastaa. Elä ja rakasta siis nyt, juuri tänään. Huomenna se voi olla myöhäistä.
Ja sulle Mikko, pysy aina tuollaisena! Olet tärkeä.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?