Hautajaisten jälkeen

14.6.2003, Nakkilan kirkko. Elämäni onnellisin päivä. Upea ja urheilullinen vaaleaverikkö, nimeltään Hanna, meni kanssani naimisiin.

Itse olin tuohon mennessä kourallisen livekeikkoja heittänyt, 20-vuotias lastensuojelutyöntekijä. Hikoilin ja olin pyörtyä. Upea nainen piti kädestäni kiinni ja kuiskasi kaiken menevän hyvin.

5.10.2019, Nakkilan kirkko. Elämäni kamalin päivä. Samaista upeaa ja urheilullista vaaleaverikköä saattamassa, samalla alttarilla viimeiselle matkalleen.

Tähän mennessä olen 36-vuotias, satoja livekeikkoja heittänyt muusikko, portsari, bloggari, leski, yksinhuoltaja ja työtön kirjailija.

Hikoiluttaa ja pyörryttää, mutta upea nainen, minun ja Hannan tytär Neve, pitää kädestäni ja kuiskaa kaiken menevän hyvin.

Ympyrä sulkeutuu.

Katariina Aalto photography

Aika on kuulemma ainoa asia, mikä helpottaa surutyössä. Se voi olla juurikin näin. Aika vain muuttaa konseptina käsitystään, kun puolisosi ja lapsesi äiti menehtyy. Tulee tietty sumu, missä kulkee. Ei löydä askelmerkkejä eteenpäin, vaan kulkee ympyrää.

Sitä miettii miksi rekat ja junat kulkee ajallaan, miksi ihmiset käy lenkillä ja kaupassa? Eikö hyvän ihmisen kuolemalla ole mitään vaikutusta maailmanmenoon?

Ei ole.

Miksi? Siinä on se iänikuinen polttava kysymys, joka lyö kasvoille kuin Tauski hääyönä. Siihenkään ei vastausta saa, vaikka keneltä kysyisi.

Kuulemma suurimpia virheitä on nostaa kuollut ihminen jalustalle. Kuolema ei tee pyhimystä, sanotaan.

Olen eri mieltä. Ainakin omassa tapauksessani.

Kuka oli ensirakkauteni? Hän. Kuka oli lapseni äiti? Hän. Kuka auttoi minut ylös, kun masennuin? Hän. Kuka piti kädestäni ja silitteli päätäni, kun kävin refloja aineista tai alkoholista läpi? Hän.

Tämä ei tee hänestä pyhimystä suuressa maailman mittakaavassa, mutta minulle henkilökohtaisesti aika saatanan liki ollaan.

Meillä oli omat ongelmamme, mutta näyttäkää minulle pari, joka on ollut yli kaksi vuosikymmentä yhdessä ilman vaikeuksia, niin voin ottaa hatun päästä ja kumartaa syvään.

Tyttäreni muistuttaa äitiään päivä päivältä enemmän. Teemme kotiaskareita yhdessä, koska isi ei kuulemma yksin saa aikaan kuin kaaosta.

Pyykitkin pestään nykyään yhdessä, koska muutamasta koneellisesta tuli tytön barbeille uusia vaatteita runsaasti. Moni ei voi sanoa Ken-nukellaan olevan kerran pieraistut aidot Tommy Hilfigerit tai Calvin Kleinit jalassa!

Vaimoni kuoleman vuoksi ymmärrän omalla tavallani elämän tarkoituksen.

Älä pidä rakkaitasi itsestäänselvyytenä.

Olen aina ollut hieman erilainen isä, joten lopetan tyttäreni sanoihin,

“Mun isi osaa olla äiti”.

Mutta pukeudun silti miehekkään tyylikkäästi, kuten Ken.

Kerran pieraistuihin boksereihin.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*