Kodin valtias, pelon ilmapiiri

”Hän on liian monta tarpeetonta, kolhua joutunut sietämään. Aivan liian monta, yötä unetonta joutunut vuoksesi viettämään. Roosa poistuu hiljaa. Ei enää pelkää. Siihen hän on nähnyt liikaa
Vihdoinkin hän on vapaa. Pois hän lentää. Sä suret sun kunniaa kun et voi häntä satuttaa enää..” Kuuluu sanat Kaija Koon. Kylmät väreet hiipii selkäpiitä pitkin. Naisia, josta biisi kertoo, niitä on paljon. Toki myös miehiä. Monessa parisuhteessa, perheessä on väkivalta läsnä. Se on surullista. Kuinka moni todellisuudessa pelkää kotonaan? Niistä ei puhuta ääneen. Moni itkee itsensä uneen ja odottaa, että parempi elämä tulisi ja hakisi pois. Haluan kertoa teille tarinan, kertomuksen yhdestä naisesta. Kodin vangiksi jääneestä, viime hetkellä vapautuneesta.

Hän istuu hiljaa. Ei päästä inahdustakaan, jotta raivo ei valtaisi kodin ilmapiiriä. Kireä tunnelma on ollut näiden seinien sisällä taas jo kokonaisen viikon. Hän pelkäsi jo eilisen. Ei uskaltanut sanoa mitään. Hiljaa nieli kyyneleet, piilossa piinaavalta katseelta. Oikeammin, hän on pelännyt jo vuosia.

Kädet tärisevät keittiössä, ruokaa laittaessa. Pelko voimistuu. Tippuuko..tippuuko… Apua. Kahvikuppi on palasina lattialla. Itku puristaa kurkussa, ei sitä voi estää enää. Kyynel valuu silmäkulmasta. Hän tietää, kuinka tässä käy. Kodin valtias, joksi tuo mies itseään kutsuu, nousee sohvaltaan täynnä valtavaa raivoa. Kuinka saatoin olla näin kömpelö. Onko pakokeinoa. Ei ole. Ovi on lukossa ja avain on viety lipastonlaatikkoon, lukkojen taa. Sinne hänellä ei ole avainta, vain kodin valtiaalla on pääsy sinne. En pääse pakenemaan nyrkin iskuja. Huomenna saan taas töissä selitellä. Kodin valtiaan hengityksen voi tuntea jo niskassaan. On jo aivan lähellä, seisoo vierellä. Nainen ei uskalla kääntää katsettaan ja varmistaa, onko mies tosiaan siinä. Parempi, ettei näe. Sydäntä puristaa ja kaipuu ulkomaailmaan voimistuu. Pääsisipä pois ennen kuin nyrkit osuvat. Hiuspohjassa tuntuu kipua, hän otti niistä kiinni. Ne ovat jo ohentuneet tarpeeksi. Tukistamista on kestänyt jo liian monta vuotta. Kampaajakin ihmettelee. Syitä ei hiustenlähtöön keksi.

”Oletko hullu? Kuinka tyhmä voikaan nainen olla? Siivoa jälkes. Oppisit sinäki olemaan sotkematta.”, kuulee nainen miehen sanovan. Silmään sattuu, yhtä paljon kuin viimeksikin. Vasta ehti parantua. Kuinkahan lapset pärjäävät huoneissaan? Onkohan ne menneet sängyn alle? Lattialle on lentänyt veripisaroita lasinsirpaleiden joukkoon. Ne on siivottava pian.

Nyt en enää jaksa, pakko päästä pois. Huomenna haen lapset koulusta ja lähdemme. Näin ei voi jatkua enää, vaikka tiedän yön olevan vielä helvettiä. Tänään ei kuitenkaan enää pääse pakoon.

Kello 22.20, kodin valtias on jälleen raivon partaalla. Lapset eivät nuku. Niitä pelottaa. ”Isi älä lyö äitiä”, huutaa pienempi ääni täristen. Kunpa tämä olisi jo ohi. Jokin lennättää äidin kohti olohuoneen sohvapöytää. Kädet silmien suojaksi. Haluan nähdä vielä lapseni. Viikko sitten näkö oli jo mennä. Salamaniskun nopeudella, nainen makaa sohvapöydän palasien päällä. Ei kestänyt painoa. Isä on matkalla yläkertaan. Oliko tämä tässä? Kävisipä isä jo nukkumaan. Tulisi viimein rauha. Ehkä loppuelämäksi. Lapset ovat piiloutuneet komeroon, sydäntä särkevä itku kuuluu vaimeasti oven takaa.

Hiljaisuutta on jatkunut jo tunnin. Kodin valtias on nukahtanut. Tänä yönä päästiin helpolla. Aamulla tämä on ohi. Ei, tämä on ohi jo tänään. Ikkunan kautta ulos. Olohuoneen ikkuna on tarpeeksi suuri. Äiti hakee lapset vuoteistaan, kumpikaan ei nuku. Sormella näyttää, kuinka pitää olla nyt hiiren hiljaa. Ikkuna on juuri rasvattu, ei natise enää. Ulkona lumi jäädyttää jalkapohjia. Täytyy kestää. Pitää kävellä naapuritaloon. Pidemmälle ei päästä. Pari koputusta ja olemme turvassa. Hetken odotuksen jälkeen, ovi aukeaa. Väsyneen näköinen mies avaa oven. Pelko on juurtunut jokaiseen, kodin valtiasta paenneeseen. Itkun seasta äiti pyytää päästä sisään. Mies katsoo ympärilleen, kuin varmistaakseen selustan.

Sisällä on lämmintä. Lapset ovat päässeet turvallisesti nukkumaan ja poliisi on hakenut kodin valtiaan. Saavat huomisen vapaaksi koulusta. Naisen isä on luvannut hakea heidät turvaan, saavat jäädä sinne asumaan kunnes oma turvallinen koti on löytynyt. Vuosien helvetti on viimein ohi. Nyrkit eivät satuta enää.

Tässä oli vain pieni osa siitä arjesta, jossa monet perheväkivallan uhrit elävät. Kaikki uhrit eivät pääse turvaan. Osa menettää henkensä iskujen voimasta, osa oman kätensä kautta ja vain osa pääsee hengissä jatkamaan uutta arkea, arpineen. Mieleen kokemat jää ikuisesti, vuosien terapiasta huolimatta.
Kunpa silmämme huomaisivat, mitä seinien sisäpuolella tapahtuu. Kunpa kaikki selviäisivät.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*